Painajaisen paino
Uhka heittäytyy ylitseni kuin massiivinen ryijy. Jokin on takanani. Jokin on perässäni. Tiedän varmuudella vain, ettei se missään nimessä saa saada minua kiinni. Haluan juosta. Yritän juosta. Jalat taipuvat hitaasti kuin jähmettyvä pronssi. Pinnistän kaikkeni, mutta ympärillä maisema mataa tahmaisena, ja tunnen jonkin melkein hipaisevan niskaani.
    Koti kajastaa, kovin kaukana. Keuhkoja korventaa. Kurotan kourallani kohti uksea.
    Salakavala karahka kampittaa kulkuni.
    Sanomaton läsnäolo tukahduttaa minut sisäänsä.

Havahdun sylissäsi. Olet herännyt huutooni. "Kaikki on okei", sanot. "Se oli vain unta."
  Lohdutuksesi ei kuitenkaan auta hälventämään pelkoani. Olen oppinut, että joskus unet murtautuvat valvemaailmaan.
  Hätkähdät, kun jalkani koskettaa sinua. Ja tunnet lämpimän pronssin.


Shimo Suntila

On satanut siitä päivästä alkaen
ja se tuntuu hyvältä
On aika mennä piiloon, olla olematta
ja aika tulla ulos, näyttäytyä
Ehkä anteeksiantamaton virheeni
ei ollutkaan maailmanloppu
Ehkä todellakin sitä sattuu muillekin
Olen taas, vai edelleen, samalla kielekkeellä
kuten monta kertaa aiemminkin
Saan yhden kädenojennuksen
ja tekisi mieli tarttua siihen juurineen
muuttaa yhtäkkiä kaikki
Kolmanneksi tullut saa pronssia
ja kaksi ensimmäistä kultaa
Kolmiodraamassa ei tunneta kakkossijaa


Ida Teeri

Kolmiossa on kaksi sivua jotka
ovat tai eivät ole tasapainossa

kuin vaakakupit
ja aina toisella on liikaa

On vaikea keskittyä ja huutaa
Koitin hidastaa
mutta sprinttasin
Nyt en pääse enää liikkeelle
Varastan itseltäni
ja olen löytämättä perille

Haluan löytää ratkaisun ennen
kynttilän keskikohtaa Ja kun
löydän sen
olen jo unohtanut

Kolmiossa on kolme sivua


Mirika

lainattua aikaa
liikaa sakkoja lainataksi lisää

keskiyön auringossa lupaa lunastamatonta
pimeyden pidentyessä psyyke pettää edes punastumatta
    pirun raskas päänsisäinen saatana
    välinpitämättömyydestäköhän
    vaiko liiasta välittämisestä
varastan sielustani
kaiken irtaimiston
jätän jälkeeni pelkän tuhkanharmaan tunkion
halvimmalla hinnalla huutokaupattavaksi

    voidakseni uudistua
    hylkäys olisi hyväksi
    elämäni eteisestä edetäksi

    tarraudun tahtoon
    ajasta velkavapaaksi, alati uudelleensyntyväksi
    vedestä, pinnasta, ilmasta; sudenkorennoksi
    konmaritan keskeneräisiä ajatuksiani

lainattua aikaa
liikaa sakkoja lainataksi lisää

Jarkko Sakari

- Siis sä et voi olla tosissas!

Justus ei voinut uusia Dorian Grayn muotokuvan lainaa enää neljättä kertaa, sillä joku toinen oli varannut romaanin itselleen. Eräpäivä oli jo huomenna, ja kirja oli lainassa hänen kotikonnuiltaan Rovaniemen pääkirjastosta, kahdeksansadan kilometrin päästä.

- Et sä nyt vaan voi tollei yks kaks yllättäen päättää lähtee Rolloon jonku yhen typerän romaanin takii! Sä oot seonnu! Sä oot ihan sekasin!

Jaakko ei pitänyt kontrollin menettämisestä. Oikeastaan hän tuntui pitävän hyvin harvoista asioista. Hänen keikailevan ulkokuorensa alta kuulsi yleinen tyytymättömyys elämää kohtaan, eikä Justus siksi olisi halunnut ärsyttää häntä. Justus ylipäänsä halusi hyvin vähän mitään.

- Miehän oisin lähteny muutenkin parin viikon päästä sinne. Enkö mie nyt ihan yhtä hyvin voi lähtee jo tänään? Isällekkin sopii että mie tuunkin jo nyt.

Jaakko tuntui riutuvan ilman teatraalisia baari-iltoja, lähes viikoittaisia kasvohoitoja ja ivallisia kommentteja. Hänen täytyi aina olla valokeilassa ja komeiden miesten halun kohteena. Justuskin oli tuollainen komea mies, joka kerran oli juopunut Jaakon glitterinhohtoisesta seurasta. Siitä oli nyt puoli vuotta. Kesän alussa he olivat muuttaneet yhteen, ja avoliittoa oli jatkunut puolitoista poukkoilevaa kuukautta. Seurustelun alun railakas yllätyksellisyys oli varkain vaihtunut kyräilevään arvaamattomuuteen.

- Mie oon siellä viikon ja tuun sitten takasin. Okei?
- Siis mä en tajuu miten sä voit tehä tän mulle. Siis mullahan on nimipäiväkin ihan kohta. Miksä haluut pilata mun nimipäivän?
- Mie voin soittaa siulle.
- Seurustelenko mä idiootin kanssa? Voit soittaa mulle! Ja silläkö sä hyvittäisit tän kaiken!

Onnibussin varaustunnus kilahti Justuksen puhelimeen: lähtö Turusta klo 20.35, vaihto Oulussa ja perillä Rovaniemellä klo 8.55. Vielä oli ihan hyvin aikaa pakata.

- Tajuuksä et me asutaan yhessä? Et meil on yhteinen talous? Siis toi lippuhan oli saleen jo ihan törkeen kallis. Kyl sun pitäs aatella muitakin ku ittees! Toi on nyt sit pois ruuasta. Et onko kiva syödä pelkkää makaronii seuraavat viikot sit?
- Makakkaronii, makakkaronii... Siehän sait just palkan.
- Älä vaihda aihetta! Miks sä edes otit ton kirjan sieltä mukaas? Sä oisit ihan hyvin voinu lainata sen täältäkin! Ja ethän sä nykyään enää ees lue mitään. Siis susta on tullu ihan totaalisen tylsä. Boo-boo-booooooring! Sä oot booring aa äf!

Justus alkoi pakata. Hän sulloi vaihtovaatteet mytyssä reppuunsa mutta repi ne saman tien ulos lattialle.

- Siis ei ihme ettei sulla oo kavereita. Kai sä tiiät että kaikki meiän tutut jaksaa sua ihan vaan mun takii? Siis kaikki sietää sua ihan vaan koska sä oot mun kaa.

Justus alkoi kääriä vaatteitaan huolellisille rullille ja asetteli rullat sitten tiiviisti reppuunsa. Jaakko tilitti Justuksen sydämettömyyttä puhelimessa parin viikon takaiselle baarituttavalleen. Sitten ovi kävi; Jaakko lähti ulos sanomatta Justukselle sanaakaan. Dorian Grayn muotokuva löysi paikkansa repusta toilettilaukun ja eväiden välistä.

*

- Taas kerran sitä huomaa että kyllä tää Suomen kesä vaan on lyhyt.

Bussissa Justuksen vierustoveri alkoi juttusille havainnoituaan tunnelmaa ensin kiireettä. Hän ei pahastunut Justuksen vähäsanaisuudesta, eikä Justus pahastunut hänen puheistaan.
- Mä palaan siis just kahen viikon työrupeamalta laivalta, oon kylmäkkönä siellä. Koko ajan vaan siellä purkissa sisällä, kauhee kiire eikä yhtään vapaa-aikaa. Pääsin mä muutaman kerran käymään kannella mutta muuten en oo nähny auringosta vilaustakaan. Ja nyt päivä on jo näin paljon lyhempi.
- Niinhän se on. Pohjoseen mennessä onneks pitenee.

Aurinko laski kuin maalauksissa, ja juttukaveri toivotti Hyvää loppumatkaa! jo Porissa. Hämärän aika jatkui aina Pohjanmaalle asti, kunnes antoi periksi täydelle pimeydelle. Justus valvoi ja katseli ikkunan takana viilettävää synkkyyttä – näkymätöntä maisemaa. Hieman ennen Kokkolaa kännykän soittoääni havahdutti torkkuvat kanssamatkustajat. Justus hipaisi punaista luuria ja sammutti sitten äänet puhelimestaan. Horisontti alkoi hohtaa, ja pian jo kastepisarat kimaltelivat asfaltilla. Auringonnousu valkeni kirkkaampana ja todempana kuin hän oli uskonutkaan.

Viestissä luki Anna anteex rakas. Vielä ei oltu edes Oulussa.

Ampu Taival

Kotiinlähdön hetki. Ei paluu vaan lähtö, ei tulo vaan meno. Juna saapuu raiteelle melun saattelemana. Laiturilla on muitakin ihmisiä, paljon ihmisiä, tungokseksi saakka. Kaikilla on kiire eteenpäin, joko pois täältä tai tänne, joko he ovat lähdössä tai tulossa, etenemässä elämässään liminaalitilaan tai tulossa liminaalista ulos, takaisin normaaliin rytmiin. Moni on juossut tämän junalaiturin ohi, yli, vierestä ilman että pysähtyy katsomaan tarkemmin. Laituri ei näytä yhtään normaalista poikkeavalta, eikä se olekaan.
  Mutta jos haluat tarkentaa katsettasi, hajuaistiasi, kuuloasi, ja tarkastella juuri tuota pysähtynyttä laituria pysähtyneessä hetkessä, mitä silloin näet, haistat, kuulet, tunnet? Tunnetko lempeän kesätuulen, joka pyörii laiturin katoksen alla? Kuuletko kuulutukset, läheisen autotien, ihmisten askelten kopinan? Haistatko parfyymit ja deodorantit ihmisten hikisillä ihoilla, haistatko kukkakimput, joita tuodaan tuleville ja lähteville? Tunnetko ihollasi odotuksen kutkutuksen, tiedon liminaalitilan lähestymisestä, pian, pian, pian ei olla enää täällä eikä tuolla vaan niiden kahden välillä, ja se kutkutus on huikeaa, kuin nousisi varpailleen ja kohoaisi ilmaan.
  Tunnetko kaiken tämän? Pystytkö palauttamaan mieleesi ensimmäisen kerran, kun odotit juna-asemalla jotakuta sinulle rakasta - etkä olisi malttanut pysyä paikallasi? Katselit kärsimättömänä siihen suuntaan, josta oletit junan tulevan. Katsoit niin intensiivisesti sivuillesi, että törmäsit ohikulkijaan, pehmeä tömäys vain, ja ohikulkijan laukku oli maassa avonaisena. Laukusta pursusi alushousuja ja uima-asuja ja pyyhkeitä, ja sinä yritit solkata anteeksipyyntöä samalla, kun näit junan lähestyvän asemaa.
  Silloin tunsit ensimmäistä kertaa niin pakahduttavaa kaipausta, että olisit voinut juosta junaa vastaan ja hypätä kyytiin, jotta olisit nähnyt rakkaimpasi kahta sekuntia ennen muita. Halusit omistaa sen hetken itsellesi ja rakkaimmallesi ja unohtaa muut ympärillä.
Ja samaan aikaan, kun juna tuli asemalle ja pysähtyi laiturin päähän, ohikulkija, johon törmäsit, oli saanut laukkunsa kokoon. Miska Karhu

Moi Oona! (12.35)

Palasin just siltä kesäleiriltä Etelän Lämmöstä ja oli pakko kirjoittaa heti (12.36)

Siellä oli meinaan erinomaisen hirveää. Leirin vetäjät tietenkin teki kaikkensa aktivoidakseen meitä ja kaikki aktiviteetit oli tietenkin pakollisia (12.37)

Ensimmäisenä päivänä meidän piti vuorotellen olla tervehtijänä sellaisen mammuttimaisen kauppakeskuksen pääovilla alennusmyyntien aikaan. Piti yrittää sanoa mahdollisimman monelle asiakkaalle: moi mitä kuuluu voinko olla avuksi? Ja jos asiakas sanoi: ihan hyvää ei kiitos, piti rynnätä seuraavan asiakkaan kiusaksi. Muuten piti toimia asiakkaan henkilökohtaisena oppaana ja varmistaa, että se osti mahdollisimman paljon turhaa krääsää (12.40)

Toisena päivänä me osallistuttiin Karismaattisten Valtiojohtajien kesäkokoukseen, joka pidettiin yhdessä pröystäilevän palatsin tuhansista huoneista. Meidän tehtävänä oli lähinnä kuunnella, kun johtajat puhui itsestään ja haukkui niitä, jotka ei ollut paikalla. Mutta piti meidän pitää yksi omakin puheenvuoro ja me saatiin itse valita aihe. Mä valitsin luontokadon. Osaat varmaan arvata, että feilasin tehtävän. Pelkäsin, että ne tallaa mut maahan kuin kanervan tai katkaisee mun kaulan kuin varren koiranputkelta. Sanat vaan takertui kitalakeeni niitä ujostutti vielä enemmän kuin mua (12.44)

Rangaistukseksi jouduin viettämään koko kolmannen päivän yksin lukittuna leirimökkiin. Se oli koko leirin paras päivä (12.46)

Viimeisen päivän iltana meidät vietiin hulppeaan kartanoon, jossa kuulemma järjestetään joka ikinen ilta tuhannen vieraan poreallasbileet. Porealtaita oli joo kyllä kaikkialla. Sitten siellä soi jumputtava bassomusa tauotta ja ihan ylikovalla. Juomatarjonta oli rajatonta ja kupista kieltäytyminen olisi tietenkin ollut moukkamaista. Entäs sitten ne puheenaiheet? Vaan small talk oli sallittua, syvällisempiin ja varsinkin nörttiaiheisiin keskusteluihin intoutuminen taas rangaistuksen uhalla kiellettyä. Rangaistus- sanaa yksi vetäjistä huusi mun korvaan, kunnes se tuli autuaasti melkein kuuroksi (12.51)

Ei kokemus silti ihan valoton ollut. Sää suosi: lämmintä oli alusta loppuun saakka. Vähän väliä satoi, mutta pisarat oli lämpimiä. Ruoka oli kaikessa herkullisuudessaan silkkaa syntiä, vaikka vielä ihanampaa sen nassuttaminen olisi ollut ilman pakollisia pöytäkeskusteluja. Mahaa kipristelee vieläkin (12.53)

Hullua kyllä, muut leiriläiset näytti suorastaan nauttivan kaikesta ohjelmasta. Sään helteisyyttä ne vaan valitteli. Uskomatonta tiedetään (12.54)

Leirin lopuksi vetäjät toivotti tervetulleeksi uudelleen. Joopa joo mä taidan kyllä ensi kesänä mennä sinne Pohjoisen Valkeuteen, josta oli siinä samassa esitteessä. Tai tarkemmin ajateltuna vaatehuone voisi olla vielä parempi lomakohde (12.56)

Meinaan reissun karsein kokemus koitti vasta Karjaan asemalla. Joku tyyppi tyrkkäsi mua ja sai koko mun laukun sisällön leviämään. Ja sitten se vielä näytti ihan siltä, että rupeaa kohta koskettelemaan mun vaihtopikkareita, jotka oli pudonnut laukusta laiturille. Onneksi sen juna saapui just samalla hetkellä, se taisi pelastaa mun hengen (12.59)

Varmuuden vuoksi pakenin aseman vessaan, täällä mä olen vieläkin. Kuka tietää, ehkä se kyynärpääkaveri oli väärällä laiturilla, myöhästyi junastaan ja tulee kohta pullistelemaan lihaksiaan peilin edessä saadakseen luppoajan kulumaan. Olisi noloa kaiken jälkeen kuolla Karjaalla (13.02)

No se siitä. Sano iskälle terveisiä kohta nähdään! (13.03)

Antti H.

Kaikista paikoista se oli juuri Karjaa.

Muutin keväällä kun ne olivat taas perässä. Karjaan valitsin koska se oli tarpeeksi halpa ja nimi iskevä. Karjaa, paljon karjaa, vai kutsuuko se meitä karjaksi, Karjaa kuin karjaisu karjasta. Nimi maistui hyvältä. Kaksiossani oli parvekekin.

Se oli kesän harvoja kylmempiä iltoja. Ikkunasta kuului koputus. Päivää, se sanoi, mitä helvettiä, minä sanoin. Saako tulla sisään, se sanoi, minä avasin parvekkeen oven. Mä olen katsellut sua tuolta parvekkeelta joka päivä, se sanoi. Minä aloin kutsumaan sitä parvekepeikoksi.

Sen seura oli oikeastaan tosi hyvää. Niin kuin semmoinen Reiskan kioskilta ostettu pitkulainen toffekarkki, jota jauhaa suussa, oikein märehtii, ja silti sitä löytyy hampaan koloista vielä seuraavanakin päivänä. Se oli karvainen ja lämmin, ja sen parta oli muuta karvaa kiharampi ja karheampi, siihen oli kiva upottaa sormet. Mä kävin sun luona jo silloin kun asuit kaukana, se sanoi, katsoin sua keittiön ikkunasta. Painoin pääni vasten sen vatsaa ja kuuntelin meren ääniä, sen suoliston kuplat ja korinat olivat aaltojen poijuja kivikkorannassa. Mä nukahdin.

Syksyllä se kantoi mut parvekkeelle, nukuttiin yhdessä siinä. Se kietoutui mun ympärille kuin lämmin peitto, sen liha oli käsinkosketeltavaa ja kiinteää. Mentäisiinkö metsään, se ehdotti ja kantoi mut metsään. Mä aloin kutsumaan sitä metsänpeikoksi ja sitten vain peikoksi. Sitten mä en enää kutsunut sitä sanoin, korisin vain.

Ennen ensilumia mun kulmakarvat kasvoivat karheaa kiemuraista karvaa. Sen iho alkoi yhdistyä mun ihoon, mun navasta levisi sammalta. Saanko kuunnella sun meren aaltoja, ajattelin, ja se painoi mun pään vasten sen vatsaa. Enää en muuta, ajattelin. Karjaa, se sanoi.

Rosi

Kaivan jäätelötikulla hiekkaa varpaideni välistä. Uimarannalle tilattu vihreä puuro uhkaa rantautua maihin jatkaakseen matkaa maalla uutena vieraslajina. Kirjoitan tikulla sinulle viestin hiekkaan. Vastaat sitten, kun ehdit. Tiedoksesi vain, että ilman sinua muutun varmaan merenneidoksi, kun hikireiteni kasvavat lopulta yhteen.

Kaduilla väki kuhisee ympärillä kuin sähköiskun saaneet muurahaiset pesässään. Vaappuvat skuuttijonot laskettelevat ohitseni juhlajuomat kilisten – lämmöstä huumaantunut lauma vasikoita kirmaamassa villinä asfalttilaitumella, kantturat kaaoksessa. Toivottavasti pysyvät pystyssä. Sinä tanssisit heille sadetanssin, viilennykseksi.

Grillailu on lomailua. Matkaseuralaisina syöpää aiheuttavat yhdisteet ja hormonihäirikkönä aurinkorasva. Joutilaisuus on vapautta. 500 kilometrin päivävauhtia kasaan raavittu maakuntamatka huipentuu vessapaperihylsymuseoon. Haaveilen istuskelusta kuistilla vilttiin käärittynä kuuma kaakaomuki kädessäni. Juomaani hörppiessäni seuraisin sinun peikkotanssiasi lennättäessäsi lehtiä pitkin pihamaata. Nipistäisit minua leikkisästi nenästä ja muistuttaisit villasukkien ihanuudesta.

Juodako matalaliito nousukiidoksi?
Mutta juomapullon pohja ei käy kompassista.
Eksyisin vain auringonsäteiden vaaleaan viidakkoon.
Murjotan sisällä. Kiusallani. Kissani murjottaa myös.
Säälistä.

Saisit jo tulla takaisin. Johan nuo muut pitävät minua ihan höhlänä.
Järjestäisitpä taas kohtauksen, pelästyttäisit nuo hillujat koteihinsa.
Puhaltaisit hiekat silmistäni, palauttaisit ajattelun sujuvan kulun.
Piirtäisit minulle maiseman, missä kesä on etäinen haamukipu.

Leikin Ruususta enää vain sinun mieliksesi. Kesän muisto istuu ohuena unena silmäripsieni päällä.
Odotan sinun kutsuvan nimeäni.

Hei syksy – voisitko jo herättää minut?

Sonja Korhonen

Jaksan aina hämmästyä, kuinka tyyneksi meren seurassa oleminen minut saa. Aallokko näyttää siltä kuin pienten kasojen päälle olisi laskettu lakana. Sen alla, piilossa, on kaikkien tietämieni merenelävien ja merenneitojen kokonainen elämä. Uidessani päästän vettä sisälle korvaani, jos se vuotaisi minulle salaisuutensa siitä maailmasta.

Minun sisälläni on vettä. Uskalsin silloin ensi kerran kunnolla kertoa sinulle, miten kummallisesti ymmärrän tunteita kokemuksina (tai joskus polteltuani kuvailin niitä hallusinaatioiksi, joku korjasi ne aistiharhoiksi, mutta minä en uskonut sitä puhujaa.) Illalla kun pääni makasi käsivarteesi painettuna ja sinä aloit hengittää unta, kuiskin suljetuille silmillesi: Sinä tyynnytät minun sisäiset veteni. Haistoin sinussa pihakeinun, ja teen ja mantelipullan, ja muistelin sitä naurua, joka kaikui ylöspäin ja etäälle. Maailma tuntui kasvavan silloin pidemmäksi.

Kookkaiden asioiden edessä minä aina rauhoitun. Hitaasti ymmärrän, ettei kukaan koe keskenään todellisuutta samanlaisella tavalla.

Minä olen liian naiivi tälle maailmalle, ajatus lipuu ohitseni kun puristelen karkeasta tukastani vettä karkean pyyhkeen väliin. Suolainen vesi saa sen aina kiharalle. Pikkuvarpaasta kulkee pieni tyrehtynyt verijana. Potkaisin jalkani rantakivetykseen. Luulin olevani kauempana rannasta, mitä todellisuudessa olinkaan.

Jos menen kotiin illaksi, kulutan kuitille enemmän sähköä. Ärsyttää, että se on lähes ensimmäinen ajatukseni kodista. Huomaamatta katse viipyilee, horisontti kaareutuu näkökenttäni reunoille. Lasken käteni hiuksilta syliin samalla kun mielessäni hahmotan, miten katselen maisemaa pallon leikkaajalta enkä särmiön päädystä. Taivas muuttuu. Meri muuttuu ja ei muutu. Löysin tavan olla itselleni vilpitön.

Saara Isola

Ihmisen sisällä on suurin osa vettä. Ja minä haluan sanoa niistä sisäisistä vesistäni sen verran, että ne eivät kyllä ole sisävesiä. Ne ovat meriä. Raivoavia ja tyrskyäviä. Vain minun. Ja tiedätkö, meret ovat sillä erikoisella tavalla pysäyttämättömiä, että niitä ei voi omistaa.

Mutta silti vannon, sinä pieni tyhmä,

(en edes keksi sinulle kunnollista haukkumanimeä, ehkä siksi että sinulle on vaikea niitä keksiä ja tyhmä et ole ainakaan, päinvastoin ihan kammottavan älykäs)

    vannon, että nämä meret ovat minun. Jotain minunkin täytyy hyvä
    ihme omistaa tässä maailmassa, jossa kaikki haluavat tyyneyteni.
    Jonottavat huomiotani ja nättiä seuraani, ja ovat tyytyväisiä, kun
    minä jakelen vuoronumeroita ja kaikki saavat sen, vuorollaan.
    Oikeassa tärkeysjärjestyksessä, sellaisessa mikä on teille kaikille
    muille sopivaa.

Nähtävästi minä itsekin haluan tyyneyteni, kun en osaa edes tiuskaista sinulle. Mutta tiedätkö, oikeasti – nyt kun oikeasti minä sinulle puhun – minä vihaan sitä, etten osaa. Vihaan sitä miten puhun seesteisiä kertomuksia, jotka puhuvat minun seesteisimpiä, litteimpiä sanojani. Aamu toisensa perään se alkaa aina uudestaan. Päästän suustani liplatusta, vaikka haluaisin ärjyä. Tulisipa minusta kunnon ärjymistä ja siihen vielä päälle jotakin ihan noloa, sylkyvaahtoa vaikka.

Ja minä haluan sinut väärässä järjestyksessä sisään. Vuoronumerolla joka menee tuhansista yli ja nollasta ali. Kauhistuta minut, niin että vihdoinkin suutun. Haluan löytää tavan olla itselleni vilpitön.

Iiris Syrjä